Halsuan kotiseutumuseoon
Halsuan kotiseutumuseo sijaitsee Meriläisen kylässä, vajaat kolme kilometriä Halsuan kuntakeskuksesta Kaustisen suuntaan. Museoalue on ainutlaatuinen kokonaisuus, joka esittelee talonpoikaisperinteen kehitystä 1700 -luvulta lähtien.
Upeat pihapiirit ja rakennukset ainutlaatuisine esineistöineen vievät ihmisen entisaikojen elämään. Koe pieni tuulahdus historiaa ja tervetuloa tutustumaan tuhansien esineiden kokoelmaan ja astu sisälle museoalueen 22:een rakennukseen!
Museo on vuosittain auki kesä-heinäkuun ajan ja muuten sopimuksen mukaan. Museoaluetta pidetään kunnossa talkoilla ja Halsuan kunnan palkkaamien kesätyöntekijöiden voimin sekä museoviraston avustuksella.
Halsuan kotiseutumuseo sijaitsee Meriläisen kylässä, vajaat kolme kilometriä Halsuan kuntakeskuksesta Kaustisen suuntaan. Museoalue on ainutlaatuinen kokonaisuus, joka esittelee talonpoikaisperinteen kehitystä 1700 -luvulta lähtien.
Upeat pihapiirit ja rakennukset ainutlaatuisine esineistöineen vievät ihmisen entisaikojen elämään. Koe pieni tuulahdus historiaa ja tervetuloa tutustumaan tuhansien esineiden kokoelmaan ja astu sisälle museoalueen 22:een rakennukseen!
Museo on vuosittain auki kesä-heinäkuun ajan ja muuten sopimuksen mukaan. Museoaluetta pidetään kunnossa talkoilla ja Halsuan kunnan palkkaamien kesätyöntekijöiden voimin sekä museoviraston avustuksella.
Palolan tupa on rakennettu 1890-luvulla Halsuan Palolaan. Se siirrettiin museoalueelle turvaan Köyhäjoentien peruskorjauksen ja leventämisen alta. Rakennus on pitkänurkkainen hirsirakennus, josta löytyy tupa, ovikamari ja erustupa eli porstukammari. Seinät ovat tapetoitu Halsua-aiheisilla uutisilla Keskipohjanmaa-lehdestä, mutta alkuperäisessä tuvassa oli tapetit. Tuvan katolla on vellikello, jolla emäntä kutsui talon väen syömään.
Museon renkitupa on alunperin Alastaron vuonna 1951 rakennettu rukoushuone. Rukoushuoneen hirret siirrettiin museoalueelle ja renkitupa rakennettiin vuonna 1991. Renkituvan seinällä on nähtävillä Pönkä-Matin viulu. Pönkä-Matti, eli Matti Peltoniemi (Leppäniemi) oli Keski-Pohjanmaan tunnetuimpia viulupelimanneja. Viulu on arvioitu olevan peräisin 1700-luvun lopulta ja erittäin taitavan viuluntekijän tekosia. Pönkä-Matti vaihtoi viulun leipään 1860-luvun alussa Teerijärvellä, jonka jälkeen viulu on ollut soitantojen lisäksi mukana myös lasten leikeissä sorakuopilla. Viulu hankittiin Halsuan museoon vuonna 1996. Renkitupaa käytetään kokous-ja juhlatilana sekä museon kahviona.
Hotakaisen aitta on otsa-aitta ja se on rakennettu 1700-luvulla Halsuan Hotakaisen Peritaloon. Aitan on pystyttänyt Seppo Kalliokoski museoalueelle 1990-luvulla.
Riihi on rakennettu kahdesta yksittäisestä 1900-luvun alun riihestä. Riihet ovat alunperin Venetjoelta ja Meriläisestä. Riihestä löytyy myös luuva kylkiäisineen. Lisäksi riihessä on esillä kokoelma maatalouskoneita. Riihessä tapahtui viljalyhteiden kuivaus ja puinti. Riihessä asustellut riihitonttu piti huolen, että talossa riitti viljaa. Riihitonttu nukkui riihen kiukaan edessä eikä siihen riihen lämmittäjänkään sopinut jäädä makoilemaan. Riihi oli muutenkin haltiainen paikka, koska vainajat laitettiin odottamaan hautausta riihen lattialle.
Varastorakennus on rakennettu vuonna 1995. Se on säilytystilana maataloustyökoneille ja hevosajoneuvoille.
Paja rakennettiin Länttäpatin metsänvartijan tilalle 1800-luvun lopulla, josta se on siirretty museoalueelle. Paja lahjoitettiin museolle vuonna 1988. Pajassa on alkuperäiset palkeet 1800-luvulta ja siellä on esillä erilaisia sepän taoksia sekä myös siirrettävä kenttäahjo. Pajan vanha pärekatto purettiin ja uusi pärekatto rakennettiin kesällä 2023.
Savusauna on rakennettu vanhoista hirsistä vuonna 1993. Se on pitkänurkkainen hirsirakennus, jossa on sauna ja rankorakenteinen vilvoitteluhuone. Savupiippua ei ole, joten savu ohjautuu ulos seinässä olevasta räppänästä. Saunaan pystyi menemään vasta savun hälvettyä. Saunassa myös synnytettiin lapset ja pestiin vainajat viimeiselle matkalle. Saunassa uskottiin asuvan saunatonttu. Viimeinen saunasta lähtijä heitti kiukaalle kunnon löylyt tonttua varten ja saatettiinpa sille jättää ruokaakin. Jos saunassa ei käyttäydytty ihmisiksi, tonttu saattoi suuttua ja ilmat kylmenivät. Savusauna sai ylleen uuden pärekaton kesällä vuonna 2022.
Alkuperäinen rakennus on Halsuan Hotakaisen talli ja rakennettu vuonna 1850 Ylikylään. Museoalueelle se rakennettiin uudelleen vuonna 1990 ja sisustettiin navetaksi. Navetan lattia uusittiin vuonna 2010. Navetan ikkunan alla on pata veden lämmittämistä varten. Vettä lämmitettiin eläimille “haudevedeksi” sekä saunaan kylpyvedeksi. Navetassa on parret lehmille ja karsinat eli ketat vasikoile, sioille ja lampaille. Keskellä navetan lattiaa on silippukränkky, jolla katkottiin oljet lehmänhaudeta varten. Tallin puolella on esillä kukkamaalauksin koristeltu “akanhakureki”, jolla morsian on haettu Halsualta Liedeksestä ja viety emännäksi Lestijärven Multilaan. Reen on koristellut kuuluisa Laitalan maalari Antti Matinpoika Laitala Toholammilta.
Alunperin Evijärven Paalaseen 1800-luvun alussa rakennettu varvas- eli jalkamylly. Evijärven Kivijärvenkylän nuorisoseura lahjoitti myllyn museoalueelle. Mylly tuotiin purettuna museoalueelle ja koontivaiheessa huomattiin myllystä puuttuvan osia, mm. siipilavat, siipitukki ja jalkahirsi. Siipilavat tehtiin uusiksi ja mallia jouduttiin ottamaan jostakin toisesta myllystä, joten ne eivät ole alkuperäiset.
Otsallinen jyväaitta rakennettiin Halsuan Liedeskeen 1700-luvulla. Aitassa on kolme laaria kullekin viljeltävälle viljalajille: kauralle, ohralle ja rukiille. Vehnää saatettiin viljellä joskus. Jyväaitassa saatettiin säilyttää myös muita elintarvikkeita, kuten juustoja ja joululimppuja. Ne säilyivät hyvin jyvien seassa. Usein myös talon lihatiinut tai -ammeet ja suolakalatynnyrit sijaitsivat aitassa. Aitan tynnyrit, vakat ja säkit olivat jyvien ja jauhojen säilyttämistä ja kantamista varten. Kapoissa olevat leimat eli kruunaukset todistivat, että niiden tilavuus oli säädetyn kokoinen. Kapat mitattiin kolmen vuoden välein ja siksi kappojen vuosilukuleimat ovat sen mukaiset.
Isoaitta on rakennettu Vetelin Ristiharjulle 1800-luvulla. Se on umpirintainen kuusihuoneinen luhti ja edustaa tyyliltään pohjalaista uudempaa mallia, jossa aitan etuseinä on suora. Luhtia käytettiin varastona ja kesäaikaan talon nuorison ja palvelusväen asuintiloina. Aitan ikkunalliset osat ostettiin vuonna 1990 ja ikkunaton päätyosa liitettiin myöhemmin rakennukseen. Talon nuoret ja palvelusväki nukkuivat kesäaikaan aitoissa. Aitan oikeanpuoleinen huone on maitohuone. Keskimmäisen huoneen sisustuksena on tarvekaluja ja käsitöitä, jotka tyttö sai myötäjäisikseen. Tyypillisiä tarvekaluja olivat kapiokirstu, kangaspuut ja rukki. Vasemmanpuoleisessa huoneessa on esillä erilaisia mankeleita kaulauslaudasta kivimankeliin, joka on Kokkolasta peräisin.
Kraatarintupa rakennettiin 1820-luvulla, mutta pienennettiin 1920-luvulla kolmihuoneiseksi asuinrakennukseksi. Tupa on alkuperäisellä paikallaan oleva kylän kraatarin asuinpaikka, mutta tupa on ollut eripäin alunperin. 1800-luvun lopulla talossa asui kylän kraatari eli räätäli Juho Meriläinen, joka oli syntyjään Kaustisen Virkkalasta. Kraatarin suku asui talossa 1960-luvulle saakka. Sen jälkeen tupa oli kesäasuntona, kunnes Antti Kujala osti paikan vuonna 1986. Kraatarintuvan pihapiiriin eli “kartanoon” kuuluivat ennen talli, sauna ja vaja sekä kivinaverra, jonka rauniot ovat vielä jäljellä. Tuvassa on esillä kraatarin tarve-esineitä.
Luhtiaitta rakennettiin 1720-luvulla Evijärven Vasikka-aholle. Luhtiaitta on sulkanurkkainen jyväaitta, jossa sola on sivuseinällä.
Kolmiosainen riviaitta rakennettiin Vetelin Pulkkiseen vuonna 1773. Rakennuksessa on esillä mm. puusepän työkaluja ja lastenvaununäyttely.
Aitta on kaksikerroksinen otsa-aitta, joka on rakennettu 1800-luvun alussa. Aitassa on esillä kotitalousesineitä.
Porttiluhti on rakennettu nykyiselle paikalleen vanhoista hirsistä nelihuoneiseksi läpiajettavaksi luhdiksi. Vasemmassa huoneessa on esillä pyykinpesuvälineitä ja saaveja. Oikeasta huoneesta löytyy sotanäyttely.
Aitta on rakennettu 1700-luvun lopulla Halsuan Kanalan Isontuvan aitaksi. Aitassa on näyttely suutarin työvälineistä ja pellavan käsittelystä.
Tämä otsa-aitta on rakennettu Soinissa vuonna 1850 ja siellä on esillä metsästys- ja kalastusnäyttely.
Tämä otsa-aitta on rakennettu Kaustisen Kyröharjulle vuonna 1831. Aitassa on tervanpolttoon ja säilytykseen liittyviä esineitä kuten esimerkiksi tervatynnöri, tervatratti eli -suppilo, panta eli parkkiveitsi ja kolorauta, jolla tervaspuut kuorittiin pystyyn.
Kaivo on tehty jälkeenpäin kuvastamaan entisaikojen oikeanlaista kaivoa. Kaivo on ollut elintärkeä osa pihapiiriä.
Kraatarintuvan pihapiiriin kuuluva piharakennus, johon on rakennettu kyläkaupan interiööri. Esillä on myyntipakkauksia eri vuosikymmeniltä.
Tämä otsa-aitta on kaksikerroksinen ja korkeaotsainen aitta-luhti. Se on alunerin rakennettu Evijärven Haapikylään jyväaitaksi vuonna 1774. Otsa-aitta on ensimmäinen siirtorakennus Antin museon alueelle. Aitassa on esillä naisten käsityönäyttely kuten villan ja pellavan käsittelyyn liittyviä esineitä.
Kärrykatos on 1800-luvun alussa Halsuan Liedekseen rakennettu kolmiseinäinen katos. Katoksessa säilytetään maatalouteen ja hevosiin liittyvää esineistöä kuten Valmetin ensimmäinen traktorimalli Valmet 15, joka sai itselleen puhekielessä lempinimen “piikkilangankiristäjä”.
Navetan kivijalka kuului alkuperäiseen Kraatarintuvan pihapiiriin. Navetta oli rakennettu keskikokoisista sivuiltaan veistetyistä hirsistä. Ovi oli kaksiosainen siten, että yläosan ja alaosan sai erikseen auki. Oven paikka on jäljellä navetan kivijalassa. Pihan puoleisella sivuseinällä oli 2-3 ikkunaa ja satulakatto oli päreistä tehty. Navetta kuvastaa hyvin entisaikojen maatalouden pienimuotoisuutta.
Heinälato on tuotu museoalueelle Antin museon alkuvaiheiden aikana. Latoa käytetään säilytystilana koneille ja muille isommille esineille.
Museoalueen perustajana pidetään Antti Kujalaa, mutta museoaluetta ei varsinaiseti koskaan perustettu. Ennemmin voisi sanoa, että se syntyi Antin harrastuksena sen jälkeen kun hän joutui sairaseläkkeelle sydänvaivojen vuoksi.
Tämä harrastus alkoi, kun Antti osti ns. Kraatarintuvan ja varaston Alvari Meriläisen perikunnalta. Keräilyn myötä Kraatarintuvan ympärille ilmestyi lukuisia rakennuksi ja esineitä ja niin sai alkunsa “Antin museo”, joksi kyläläiset alkoivat aluetta kutsumaan.
Antin apuna esineiden, huonekalujen ja rakennusten keräilyssä oli myös hänen ystäviään ja silloinen kotiseutu- ja kulttuurilautakunta. Keräily tuotti tulosta ja muutamassa vuodessa museoalue kasvoi lähes kokonaan sellaiseksi mikä se on tänäkin päivänä.
Halsuan kirkon vieressä olevaan muinaisaittaan oli myös säilötty vanhaa esineistöä ja kun sen kapasiteetti alkoi olla täynnä, oli keksittävä uusi ratkaisu. Halsuan kunnan kotiseutu- ja kulttuurilautakunta hankkikin vuonna 1987 määräalan museoladon rakentamista varten Antin museon viereen.
Hieman tämän jälkeen lautakunta teki kuitenkin toisenlaisen ratkaisun ja tilasi Pohjanmaan museolta suunnitelman kokonaista ulkomuseoaluetta varten. Vuonna 1993 Halsuan kunta osti Antin museon osaksi Halsuan kotiseutumuseota.
Näin Halsuan kotiseutumuseo onkin kahden pihapiirin kokonaisuus. “Antin museon” puolella on 12 rakennusta ja “kunnan museon” puolella 10. Suurin osa museon koko esineistöstä ja rakennuksista on saatu lahjoituksena lähialueen kuntien asukkailta ja lahjoituksia saadaan edelleen tänäkin päivänä.
Kyläkaupat eivät olleet ainoastaan paikkoja, joista ostettiin kahvia, teetä, tupakkaa ja erilaisia kankaita. Ne olivat myös kyläläisten kohtaamispaikkoja. Kylän miehet saattoivatkin istuskella kaupan edessä polttelemassa tupakkia ja parantamassa maailmaa. Kyläkaupoista löytyivät myös ensimmäiset puhelimet ja usein posti saapui kyläkauppaan.
Halsuan väkiluku oli noin 500 ja vuonna 1870 perustettiin ensimmäinen kauppa Juho Kauppisen taloon, Ylitaloon, Halsuan kirkolle. Halsua olikin yksi harvoja Suomen kuntia, jossa oli kauppa 500 henkilöä kohden.
Urheilun saralla Halsua tunnetaan Suomen parhaimpien pesäpalloilijoiden kasvattajana, mutta sen lisäksi hevosurheilu elää voimakasta aikaa. Onhan Halsualla viime vuosinakin ollut jopa Suomen kunnista eniten ravihevosia väkilukuun suhteutettuna.
Kilpahevosilla ja raviurheilulla onkin Halsualla pitkät perinteet. 1880-luvulla Juho Korkeaniemen Polle-hevonen voitti kunniamaininnan Moskovan suuressa näyttelyssä.
Talvisin järvien ja jokien jäät tarjosivat radan erilaisille kilpa-ajoille Halsualla. Kesäisin hevosilla kisattiin puolestaan esimerkiksi Pappilan männikössä, johon myöhemmin 1950-luvulla rakennettiin Käpylän ravirata.
50-luvusta lähtien Käpylän raviradalla onkin nähty kesäisin Halsuan vuoden suurin tapahtuma Miljoonaravit, joka sai nimensä miljoonan markan palkintosummasta.
Ennen 1780-lukua Perhonjokilaakson tuulimyllyistä ei ole säilynyt tietoa. 1820-1830-luvuilla Vetelissä oli viisi tuulimyllyä ja Kaustisella yksi. 1830-luvulla väki alkoi kuitenkin innokkaasti rakentamaan lisää tuulimyllyjä. Tämän innon siivittämänä Halsuallekin rakennettiin toistakymmentä uutta tuulimyllyä.
Yleisesti ottaen Perhonjokilaakson myllyt olivat pääsääntöisesti yksinkertaisia jalkamyllyjä, joiden sijaintina suosittiin jonkinlaista korkeaa paikkaa. Tuulimyllyjen lukumäärä kuitenkin laski 1880-luvulta alkaen 68 myllystä 36 myllyyn, eikä Perhonjokilaakson myllyjä ole säilynyt. Halsualla oli myllyjä ainakin Venetjoella, Liedeksessä, Meriläisessä ja Niemellä.
Pellavan kasvattaminen ja saattaminen kehrättäväksi oli vaativa ja pitkä prosessi, joka pitää sisällään monta eri vaihetta. Tällä taidolla on kuitenkin todella pitkät juuret Suomessa. Kun pellava oli nyhdetty maasta, siitä eroteltiin sylkyt eli siemenkodat. Tämä tehtiin rohkimalla ne penkkiin kiinnitetyssä piikkiraudassa tai puista rohkaa vasten.
Sitten pellava sidottiin lyhteiksi ja liotettiin esimerkiksi joessa, minkä jälkeen pellavalyhteet kuivattiin auringonpaisteessa, riihessä tai saunassa. Seuraavaksi oli vuorossa pellavan loukutus, jossa pellavassa oleva puuosa rikottiin päistäreiksi. Jäljelle jääneet päistäreet irrotettiin kuidusta pellavaloukkua muistuttavalla lihdalla.
Viimeisenä oli vuorossa häkilöiminen, jossa rohtimet erotettiin hienosta aivinasta. Työvälineenä toimi häkilä. Rohdinpellavasta voitiin kehrätä karkeampaa lankaa, kun taas aivinaa käytettiin esimerkiksi vaatteiden tekemiseen.
Ennenvanhaan oli tyypillistä, että perheisiin syntyi paljon lapsia, mutta sairauksien vuoksi lapsikuolleisuus oli kuitenkin korkea. Lapsen syntymän jälkeen tämä sidottiin tiukasti kapaloihin, jossa lapsi vietti ensimmäiset kolme kuukautta. Kussa, eli mekko, oli tyypillinen vaate lapsille. Myös pojilla.
Lasta opetettiin lukemaan, kun tämä saavutti noin kymmenen vuoden iän. Äidit opettivat tyttäriään erilaisiin naisten töihin, mutta pojat saivat varttua hieman vapaammin, kunnes isät opettivat heitä miesten töihin.
Edes omia vanhempia ei sinuteltu, vaan lapset teitittelivät heitä, koska vanhempien kunnioitus oli tärkeää. Lapset oppivat seuraamalla vanhempiaan ja isovanhempiaan, sillä perheet olivat suuria ja samassa talossa saattoi asua useampi sukupolvi.
1800-luvun lopun Halsualla tyypillinen koululainen oli 12-vuotias talollisen poika sillä kouluopetuksen ei nähty olevan tarpeellista tytöille. Tavallinen koulupäivä kesti 9.00-17.00, jonka puolessa välissä oli tunnin evästauko.
Lintujen ja jänisten saaliiksi saamiseksi käytettiin usein ansalankoja, jotka sijoitettiin poluille ja aidanrakoihin. Teeret ja metsot ammuttiin kaaripyssyillä tai luodikoilla. Etenkin syksyisin ja keväisin metsästettiin myös vesilintuja.
Oravia, ilveksiä, kettuja ja saukkoja pyydettiin niiden turkisten vuoksi, jotka saattoivat olla hyvinkin arvokkaita. Myös karhu, susi tai majava saattoi hyvällä metsästysonnella joutua miesten saaliiksi, mutta esimerkiksi hirvi oli niin harvinainen, että jopa sen jälkiä saatettiin tulla ihailemaan aivan naapuripitäjästä asti.
Kalastuksen puolella yleisimpiä saaliskaloja olivat ahven, hauki, lahna ja made. Nykyään voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että Halsuanjärvestä on saatu merkittäviä määriä lohta 1800-luvulla. Nuottakalastuksen lisäksi käytettiin verkkoja, joiden painot oli tehty tuohesta ja kivistä. Perinteisen mato-ongen lisäksi käytettiin myös uistimia, joissa saattoi olla sammakko syöttinä.
Myös liisteistä koottuja katiskoita ja pajuista sidottuja risumertoja käytettiin kalojen narraamiseen. Pimeän tultua veneen kokkaan kiinnitettiin tuulaskoura, johon sytytettiin tuli. Tällä houkuteltiin kaloja tulemaan lähemmäs ihmettelemään valoa, jolloin ne saattoivat joutua moniteräisen atraimen uhriksi.
1700-luvulla ja sen jälkeenkin Halsualta käytiin Kokkolassa keittämässä merivedestä suolaa. Tämä oli monen päivän mittainen urakka, mutta suola oli kuitenkin todella tärkeää lihan ja kalan säilömiseksi.
Maitotuotteet olivat ruokatalouden kulmakiviä. Erilaisia tuotteita olivat esimerkiksi viili, maito, kurri, piimä ja voi. Ternimaidosta paistettiin takan äärellä myös juustoa. Leivät leivottiin yleensä rukiista tai ohrasta ja muista jauhoista. Ohrajauhoista saatiin leivottua myös rieskaa, kun taas makeat limput varattiin erimerkiksi joulua varten. Leipien lisäksi jauhoista keitettiin puuroa, velliä ja muttia. Ohraa käytettiin myös maltaisiin, josta tehtiin olutta, johon tarvittiin myös humalakasvia.
Perhonjokilaakson ensimmäiset perunat tuotiin Pommerin sodasta ja vasta 1800-luvun lopussa peruna alkoi syrjäyttää nauriin viljelykasvina, sillä naurismaita oli lähes jokaisella talolla.
Myös herneitä, kaaleja ja papuja kasvatettiin. 1800-luvun lopulla mukaan vilelykasveiksi saatiin sipulit ja 1900-luvun alussa porkkana, punajuuri ja muita keittiökasveja. Myös marjoja ja sieniä kerättiin, mutta vähissä määrin ennen 1900-luvun alkua.
Museoalueen perustajana pidetään Antti Kujalaa, mutta museoaluetta ei varsinaiseti koskaan perustettu. Ennemmin voisi sanoa, että se syntyi Antin harrastuksena sen jälkeen kun hän joutui sairaseläkkeelle sydänvaivojen vuoksi.
Tämä harrastus alkoi, kun Antti osti ns. Kraatarintuvan ja varaston Alvari Meriläisen perikunnalta. Keräilyn myötä Kraatarintuvan ympärille ilmestyi lukuisia rakennuksi ja esineitä ja niin sai alkunsa “Antin museo”, joksi kyläläiset alkoivat aluetta kutsumaan.
Antin apuna esineiden, huonekalujen ja rakennusten keräilyssä oli myös hänen ystäviään ja silloinen kotiseutu- ja kulttuurilautakunta. Keräily tuotti tulosta ja muutamassa vuodessa museoalue kasvoi lähes kokonaan sellaiseksi mikä se on tänäkin päivänä.
Halsuan kirkon vieressä olevaan muinaisaittaan oli myös säilötty vanhaa esineistöä ja kun sen kapasiteetti alkoi olla täynnä, oli keksittävä uusi ratkaisu. Halsuan kunnan kotiseutu- ja kulttuurilautakunta hankkikin vuonna 1987 määräalan museoladon rakentamista varten Antin museon viereen.
Hieman tämän jälkeen lautakunta teki kuitenkin toisenlaisen ratkaisun ja tilasi Pohjanmaan museolta suunnitelman kokonaista ulkomuseoaluetta varten. Vuonna 1993 Halsuan kunta osti Antin museon osaksi Halsuan kotiseutumuseota.
Näin Halsuan kotiseutumuseo onkin kahden pihapiirin kokonaisuus. “Antin museon” puolella on 12 rakennusta ja “kunnan museon” puolella 10. Suurin osa museon koko esineistöstä ja rakennuksista on saatu lahjoituksena lähialueen kuntien asukkailta ja lahjoituksia saadaan edelleen tänäkin päivänä.
Kyläkaupat eivät olleet ainoastaan paikkoja, joista ostettiin kahvia, teetä, tupakkaa ja erilaisia kankaita. Ne olivat myös kyläläisten kohtaamispaikkoja. Kylän miehet saattoivatkin istuskella kaupan edessä polttelemassa tupakkia ja parantamassa maailmaa. Kyläkaupoista löytyivät myös ensimmäiset puhelimet ja usein posti saapui kyläkauppaan.
Halsuan väkiluku oli noin 500 ja vuonna 1870 perustettiin ensimmäinen kauppa Juho Kauppisen taloon, Ylitaloon, Halsuan kirkolle. Halsua olikin yksi harvoja Suomen kuntia, jossa oli kauppa 500 henkilöä kohden.
Urheilun saralla Halsua tunnetaan Suomen parhaimpien pesäpalloilijoiden kasvattajana, mutta sen lisäksi hevosurheilu elää voimakasta aikaa. Onhan Halsualla viime vuosinakin ollut jopa Suomen kunnista eniten ravihevosia väkilukuun suhteutettuna.
Kilpahevosilla ja raviurheilulla onkin Halsualla pitkät perinteet. 1880-luvulla Juho Korkeaniemen Polle-hevonen voitti kunniamaininnan Moskovan suuressa näyttelyssä.
Talvisin järvien ja jokien jäät tarjosivat radan erilaisille kilpa-ajoille Halsualla. Kesäisin hevosilla kisattiin puolestaan esimerkiksi Pappilan männikössä, johon myöhemmin 1950-luvulla rakennettiin Käpylän ravirata.
50-luvusta lähtien Käpylän raviradalla onkin nähty kesäisin Halsuan vuoden suurin tapahtuma Miljoonaravit, joka sai nimensä miljoonan markan palkintosummasta.
Halsuan väkiluku oli noin 500 ja vuonna 1870 perustettiin ensimmäinen kauppa Juho Kauppisen taloon, Ylitaloon, Halsuan kirkolle. Halsua olikin yksi harvoja Suomen kuntia, jossa oli kauppa 500 henkilöä kohden.
Ennen 1780-lukua Perhonjokilaakson tuulimyllyistä ei ole säilynyt tietoa. 1820-1830-luvuilla Vetelissä oli viisi tuulimyllyä ja Kaustisella yksi. 1830-luvulla väki alkoi kuitenkin innokkaasti rakentamaan lisää tuulimyllyjä. Tämän innon siivittämänä Halsuallekin rakennettiin toistakymmentä uutta tuulimyllyä.
Yleisesti ottaen Perhonjokilaakson myllyt olivat pääsääntöisesti yksinkertaisia jalkamyllyjä, joiden sijaintina suosittiin jonkinlaista korkeaa paikkaa. Tuulimyllyjen lukumäärä kuitenkin laski 1880-luvulta alkaen 68 myllystä 36 myllyyn, eikä Perhonjokilaakson myllyjä ole säilynyt. Halsualla oli myllyjä ainakin Venetjoella, Liedeksessä, Meriläisessä ja Niemellä.
Pellavan kasvattaminen ja saattaminen kehrättäväksi oli vaativa ja pitkä prosessi, joka pitää sisällään monta eri vaihetta. Tällä taidolla on kuitenkin todella pitkät juuret Suomessa. Kun pellava oli nyhdetty maasta, siitä eroteltiin sylkyt eli siemenkodat. Tämä tehtiin rohkimalla ne penkkiin kiinnitetyssä piikkiraudassa tai puista rohkaa vasten.
Sitten pellava sidottiin lyhteiksi ja liotettiin esimerkiksi joessa, minkä jälkeen pellavalyhteet kuivattiin auringonpaisteessa, riihessä tai saunassa. Seuraavaksi oli vuorossa pellavan loukutus, jossa pellavassa oleva puuosa rikottiin päistäreiksi. Jäljelle jääneet päistäreet irrotettiin kuidusta pellavaloukkua muistuttavalla lihdalla.
Viimeisenä oli vuorossa häkylöiminen, jossa rohtimet erotettiin hienosta aivinasta. Työvälineenä toimi häkilä. Rohdinpellavasta voitiin kehrätä karkeampaa lankaa, kun taas aivinaa käytettiin esimerkiksi vaatteiden tekemiseen.
Ennenvanhaan oli tyypillistä, että perheisiin syntyi paljon lapsia, mutta sairauksien vuoksi lapsikuolleisuus oli kuitenkin korkea. Lapsen syntymän jälkeen tämä sidottiin tiukasti kapaloihin, jossa lapsi vietti ensimmäiset kolme kuukautta. Kussa, eli mekko, oli tyypillinen vaate lapsille. Myös pojilla.
Lasta opetettiin lukemaan, kun tämä saavutti noin kymmenen vuoden iän. Äidit opettivat tyttäriään erilaisiin naisten töihin, mutta pojat saivat varttua hieman vapaammin, kunnes isät opettivat heitä miesten töihin.
Edes omia vanhempia ei sinuteltu, vaan lapset teitittelivät heitä, koska vanhempien kunnioitus oli tärkeää. Lapset oppivat seuraamalla vanhempiaan ja isovanhempiaan, sillä perheet olivat suuria ja samassa talossa saattoi asua useampi sukupolvi.
1800-luvun lopun Halsualla tyypillinen koululainen oli 12-vuotias talollisen poika sillä kouluopetuksen ei nähty olevan tarpeellista tytöille. Tavallinen koulupäivä kesti 9.00-17.00, jonka puolessa välissä oli tunnin evästauko.
Lintujen ja jänisten saaliiksi saamiseksi käytettiin usein ansalankoja, jotka sijoitettiin poluille ja aidanrakoihin. Teeret ja metsot ammuttiin kaaripyssyillä tai luodikoilla. Etenkin syksyisin ja keväisin metsästettiin myös vesilintuja.
Oravia, ilveksiä, kettuja ja saukkoja pyydettiin niiden turkisten vuoksi, jotka saattoivat olla hyvinkin arvokkaita. Myös karhu, susi tai majava saattoi hyvällä metsästysonnella joutua miesten saaliiksi, mutta esimerkiksi hirvi oli niin harvinainen, että jopa sen jälkiä saatettiin tulla ihailemaan aivan naapuripitäjästä asti.
Kalastuksen puolella yleisimpiä saaliskaloja olivat ahven, hauki, lahna ja made. Nykyään voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että Halsuanjärvestä on saatu merkittäviä määriä lohta 1800-luvulla. Nuottakalastuksen lisäksi käytettiin verkkoja, joiden painot oli tehty tuohesta ja kivistä. Perinteisen mato-ongen lisäksi käytettiin myös uistimia, joissa saattoi olla sammakko syöttinä.
Myös liisteistä koottuja katiskoita ja pajuista sidottuja risumertoja käytettiin kalojen narraamiseen. Pimeän tultua veneen kokkaan kiinnitettiin tuulaskoura, johon sytytettiin tuli. Tällä houkuteltiin kaloja tulemaan lähemmäs ihmettelemään valoa, jolloin ne saattoivat joutua moniteräisen atraimen uhriksi.
1700-luvulla ja sen jälkeenkin Halsualta käytiin Kokkolassa keittämässä merivedestä suolaa. Tämä oli monen päivän mittainen urakka, mutta suola oli kuitenkin todella tärkeää lihan ja kalan säilömiseksi.
Maitotuotteet olivat ruokatalouden kulmakiviä. Erilaisia tuotteita olivat esimerkiksi viili, maito, kurri, piimä ja voi. Ternimaidosta paistettiin takan äärellä myös juustoa. Leivät leivottiin yleensä rukiista tai ohrasta ja muista jauhoista. Ohrajauhoista saatiin leivottua myös rieskaa, kun taas makeat limput varattiin erimerkiksi joulua varten. Leipien lisäksi jauhoista keitettiin puuroa, velliä ja muttia. Ohraa käytettiin myös maltaisiin, josta tehtiin olutta, johon tarvittiin myös humalakasvia.
Perhonjokilaakson ensimmäiset perunat tuotiin Pommerin sodasta ja vasta 1800-luvun lopussa peruna alkoi syrjäyttää nauriin viljelykasvina, sillä naurismaita oli lähes jokaisella talolla.
Myös herneitä, kaaleja ja papuja kasvatettiin. 1800-luvun lopulla mukaan vilelykasveiksi saatiin sipulit ja 1900-luvun alussa porkkana, punajuuri ja muita keittiökasveja. Myös marjoja ja sieniä kerättiin, mutta vähissä määrin ennen 1900-luvun alkua.
Junnila, Heikki: Perhonjokilaakson historia.
Nirvi, Saima: Kyrönmaa 3.
Virrankoski, Pentti: Kokkolan pitäjän yläosan historia.
Perhonjokilaakso
Keskipohjanmaa
Anna Kujalan kertomukset
Minna Tofferin muistiinpanot
Maria-Elisa Marjusaaren muistiinpanot
